Minä aloitin tanssimisen noin 15-vuotiaana. Ystäväni vei minut yksityiseen tamperelaiseen tanssikouluun, jossa kävin aluksi jazz-tanssitunneilla. Harrastin tanssia kerran viikossa; se oli minun ja ystäväni yhteinen tapa viettää aikaa koulupäivien päätteeksi. Muistan, kuinka tanssituntien päätteeksi harjoittelimme tanssisarjoja kotona musiikkivideoiden kanssa ja olimme sitä mieltä, että Jennifer Lopez on maailmankaikkeuden paras tanssija.
Kun aloitin lukion, tanssiharrastus jäi hetkeksi. Palasin tanssin pariin uudelleen, kun aloitin opintoja yliopistossa. Tuolloin kävin aikuisten balettitunneilla kansalaisopistoissa ja hurahdin tanssin maailmaan oikein toden teolla. Muutaman vuoden jälkeen halusin tanssia yhä enemmän, ja löysin itseni lukuisten eri tanssikoulujen tanssisaleista. Klassinen baletti, jazz-tanssi ja nykytanssi veivät sydämeni ja paluuta ei enää ollut. Jossain vaiheessa huomasin löytäväni itseni tanssikoululta viisi kertaa viikossa. Opiskeluelämän vastapainoksi tanssi tarjosi minulle "kodin", joka toi samalla turvaa vapaaseen yliopisto-opiskeluun.
Kun oli aika siirtyä opinnoista lopullisesti työelämään, aikaa tanssille tuntui jäävän entistä vähemmän. Olin stressaantunut siitä, miten pystyisin yhdistämään täysipainoisen työelämän ja aikaa vievän tanssiharrastuksen, kun aikaa parisuhteelle ja ihan vain rentoutumisellekin olisi tullut jättää. Tuohon aikaan minulla oli myös vaativa tanssinopettaja, joka olisi halunnut minun satsaavan tanssiharrastukseeni entistä enemmän aikaa. Minusta alkoi tuntua siltä, että tarvitsen pienen hengähdystauon tanssin parista. Tanssi jäi kokonaan muutamaksi vuodeksi.
Monille aikuisuus tuntuu olevan yhtä kamppailua erilaisten vaatimusten välimaastossa. Työelämä, perhe ja parisuhde vaativat veronsa, ja jostain olisi hyvä löytää pieni rako vain ja ainoastaan omille rakkaille asioille. Pienten lasten äitinä koen, että oma tila on välttämättömyys hengissä säilymisen kannalta. Se on yhtä tärkeä kuin ruoka ja lepo, ilman sitä ihminen menettää niin paljon, pahimmassa tapauksessa nääntyy muiden asettamien vaatimusten alle. Nyt kun olen löytänyt itseni jälleen tanssisalista, koen olevani jälleen hengissä. Viimeiset vuodet ovat kuluneet jonkinlaisessa tyytymättömyyden suossa. Nyt kun olen saanut tanssin takaisin elämääni, en aio päästää siitä irti, enää koskaan.
Kun oli aika siirtyä opinnoista lopullisesti työelämään, aikaa tanssille tuntui jäävän entistä vähemmän. Olin stressaantunut siitä, miten pystyisin yhdistämään täysipainoisen työelämän ja aikaa vievän tanssiharrastuksen, kun aikaa parisuhteelle ja ihan vain rentoutumisellekin olisi tullut jättää. Tuohon aikaan minulla oli myös vaativa tanssinopettaja, joka olisi halunnut minun satsaavan tanssiharrastukseeni entistä enemmän aikaa. Minusta alkoi tuntua siltä, että tarvitsen pienen hengähdystauon tanssin parista. Tanssi jäi kokonaan muutamaksi vuodeksi.
Monille aikuisuus tuntuu olevan yhtä kamppailua erilaisten vaatimusten välimaastossa. Työelämä, perhe ja parisuhde vaativat veronsa, ja jostain olisi hyvä löytää pieni rako vain ja ainoastaan omille rakkaille asioille. Pienten lasten äitinä koen, että oma tila on välttämättömyys hengissä säilymisen kannalta. Se on yhtä tärkeä kuin ruoka ja lepo, ilman sitä ihminen menettää niin paljon, pahimmassa tapauksessa nääntyy muiden asettamien vaatimusten alle. Nyt kun olen löytänyt itseni jälleen tanssisalista, koen olevani jälleen hengissä. Viimeiset vuodet ovat kuluneet jonkinlaisessa tyytymättömyyden suossa. Nyt kun olen saanut tanssin takaisin elämääni, en aio päästää siitä irti, enää koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti